Kun olin pikkuinen tyttö, veneilimme kaikki kesät Saimaalla. Isäni kuljetti minua ja sisaruksiani metsissä, nosti katsomaan linnunpoikasia, opetti kuinka kuhankeittäjä vastaa kutsuvihellykseen ja näytti kuinka käärmeet paistattelivat päivää kalliolla.
Vaikka lapsena meitä ehkä joskus kyllästyttikin isäni jutut linnuista ja eläimistä, niin nykyään olen niistä suunnattoman kiitollinen. Kiitollinen siitä, että isä sai minussakin syttymään rakkauden luontoon. Miten paljon enemmän nautinkaan keväästä, kun osaan kuunnella, milloin kuovit palaavat tai peippo laulaa ensimmäistä kertaa.
Ylpeänä siirrän saamaani perintöä eteenpäin työssäni; ihmettelemme jokaista hiirenkorvaa ja maasta puskevaa kielonlehteä. Tähyilemme taivaalle ja kuuntelemme lintujen laulua. Lapset tunnistavat parikymmentä lintua, aina pyrstötiaisesta mustarastaaseen. Meillä jokaisella on oma nimikkolintumme, jotka päiväpiirillä laitamme maisematauluun. Siinä samalla mietimme linnun nimeä, saatamme kuunnella Linnut äänessä -kirjaa tai pohtia, onko kyseessä oleva lintu muutto- vai paikkalintu. Olen vuoden aikana hämmästynyt monta kertaa lasten kyvystä painaa asioita mieleensä, esimerkiksi lintujen tunnistaminen pelkän laulun perusteella käy lapsilta yllättävän vaivattomasti.
Ja onhan se hieno tunne, kun lapsi taivaalle tähytessään hihkaisee mustan linnun nähdessään: "Tuolla lentää Petla..."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti